Isompi poika kulkee säntäilemättä mäen alas perhekahvilasta, asfalttitien yli suojatietä pitkin kaupan pihaan. Pienempi on ensimmäistä kertaa kantorepun sijasta sylissä. Päätän, että käymme kaupasta pikatäydennyksen: muroja, banaaneja, maitoa. "Käydään vielä kaupassa", sanon.
Se säntää salamana parkkipaikan yli. Ei autoja, onneksi.
"Ota siitä pikkukärryt, laitan veljen tähän isoon kärryyn." Se syöksyy autokärryjen luo. "Otetaan nämä!"
Pienempi istua napottaa kärryjen kyydissä. Saan isomman pois autokärryjen sisältä, ja pyydän sitä uudelleen ottamaan pikkukärryt. Se syöksyy sisään kaupan porteista. Sieppaan sen kiinni ja pääsemme vielä avoimista porteista takaisin kaupan ovelle. Ei sittenkään pikatäydennystä!
Huutava ja potkiva uhmaikäinen kainalossa työnnän kärryt autolle. Istutan raivoajan omaan penkkiinsä ja kiinnitän turvavyön. Nostan pienemmän kärryistä ja laitan autoon. Vien kärryt takaisin kauppaan. "Tämmöinen kauppareissu tänään", huikkaan myyjälle.
Autoja vasemmalta, autoja oikealta. Mäkilähtö kaupan pihatieltä on astetta haastavampi, kun puolet takapenkistä tahtoo edelleen takaisin kauppaan. Huoltoaseman kohdalla meteli alkaa laantua. Jutellaan: "Ajatte sitten mummon kanssa autokärryillä. Ei äiti pysty kaksia kärryjä kerralla työntämään."
Voi niitä pieniä tahtojia! Miten se kuulostaakin suloiselta ja sympaattiselta näin kauempaa, mutta siinä hetkessä ei yleensä sympatiaa riittänyt pikku ärripurreille. Nyt niitten kanssa jo pystyy keskustelemaan asioista :)
VastaaPoista