Olen aina rakastanut sitä hetkeä, kun vesi alkaa virrata pihamaahan kaiverretussa purossa. Kengät kurassa, housunlahkeet kurassa, voitonriemuinen ilme kasvoilla. Ruskea vesi lorisee rinnettä alaspäin, katoaa jonnekin pellolle. Tiedän, että huomenna piha on jo paljon kuivempi. Tiedän myös, että lumikasoista sulaa vielä lisää vettä: saan tehdä uuden puron huomenna, ylihuomenna, ehkä vielä ensi viikollakin.
Ehkä siksi ihastuin taloon mäen päällä.
Ehkä siksi pesen keväisin joka päivä koneellisen kuraisia haalareita: lasten on löydettävä omat puronsa.
Ehkä siksi halusin jatko-opiskelijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti