"Ihan samanlainen olet kuin veljesi vauvana." Olen kuullut lauseen usein. Jokin siinä särähtää korvaan - samanlainen? Pienempi poikahan on iloinen naurunappula, joka ei juuri itke. Kaikin puolin onnellinen pieni tapaus. Isomman pojan muistan lähinnä itkuisena, aina tyytymättömänä vauvana, ja koko vauvavuoden pääasiassa ahdistavana epäonnistumisten sarjana. Neljä kuukautta kahden alle kaksivuotiaan äitinä piirtyvät taas mieleeni elämäni onnellisimpina. Olen ehkä ollut väsyneempi kuin ikinä aiemmin, mutta silti mieleeni tulevat ensimmäisinä pienemmän nauru ja isomman tauoton pälätys.
Vähemmän itsekriittisyyttä, enemmän tunnetta. Hetken verran mietin, kannattaako tuntea syyllisyyttä siitä, että etsiessä jatkuvasti omia virheitäni en osannut olla esikoispojalle riittävästi läsnä. Tunnistan kuitenkin jo kuvion, enkä sorru siihen uudelleen. Olen ollut riittävän hyvä.
Tähän saakka olen pitänyt pienempää poikaa rauhallisyyden ja tyytyväisyyden perikuvana. Olen ajatellut, että ei se sitten vähän isompana kiukuttele samalla tavalla naama punaisena kuin isoveljensä. Ei kisko kissaa hännästä tai ole jatkuvasti hajottamassa mummolan peiliä. Ei ole kerhossa se, joka repii laatikon toisensa perään hyllystä lattiaan. Pysyy paikoillaan pitempään kuin sekunnin.
"Ihan samanlainen olet kuin veljesi vauvana."
Ihmettelen suuresti, jos traktori ei kuulu myös pienemmän lempisanoihin. Ja dumpperi ja kaivuri ja rekka.
Niin, ja äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti