Suunnitelma oli vielä eilen illalla selkeä: Käydään hakemassa isommalle pojalle kausi-influenssarokote. Sen jälkeen piipahdetaan perhekahvilassa, ja puoliltapäivin viedään nettikirppiksellä myyty pienen pieni toppahaalari kaupan pihalla odottavalle ostajalle. Sitten kiireen vilkkaa päiväunille.
Hyvin laaditut suunnitelmat eivät toteudu.
Vanhempi poika päätti aamulla kolmen maissa, että on mainio aika herätä. Kahdeksalta se alkaa olla jo päiväunien tarpeessa, ei mitään mahdollisuuksia pysyä hereillä neljää tuntia. Pienempi heräilee juuri ensimmäisiltä aamu-uniltaan. Isompi ei suostu nukkumaan, jos pienempi valvoo.
Pakkaan kokoonpanon autoon ja ajamme mummolaan. Isompi juoksentelee hetken holtittomasti ympäri taloa, onnistuu hajottamaan lampun ja vähän yhdeksän jälkeen käy nukkumaan.
Vähän vaille yksitoista se herää. Rokotusten antaminen lopetetaan puolilta päivin; haalaritreffit on sovittu puolillepäivin.
Lapsi syö kiireellä makaronivelliä ja kananmunia. Puoli kahdeltatoista auto lähtee mummolan pihamaalta: ratissa ukki, äiti pelkääjän paikalla ja pikkuväki takapenkillä.
Vuoronumerot matelevat. Ukki lähtee nukkuvan vauvan kanssa viemään haalaria. Tutuksi tullut laulava ruohonleikkuri rallattaa.
Itse pistos sujuu helposti. Haalarikin vaihtaa omistajaa.
Äitiyden alkumetreillä ajattelin, että en enää pysty olemaan järjestelmällinen ja toimimaan loogisesti. Nyttemmin huomaan oppineeni entistä paremmin hallitsemaan kokonaisuuksia. Eipä kai se matka, kunhan perille on päästy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti