Minä en ole jouluihminen. Tai no, minä en ole ollut jouluihminen. Kodin ainoat joulukoristeet ovat tähän saakka olleet kaksi ikkunalaudalla istuskelevaa tonttua.
Tänä vuonna tontut todennäköisesti haluavat jäädä kaappiin - ainakin jos niillä on yhtään itsesuojeluvaistoa. Sen sijaan haaveilen punaisesta kartongista leikatuista tontuista, ehkä muutamasta askarrellusta kynttiläkoristeesta. Oikeita kynttilöitä meille ei tule, korkeintaan ulkotulet. Joulukuusta meille tuskin vielä tänäkään jouluna tulee. Jos yhtään kuusta ei makaa kaatuneena koristeineen päivineen, ihmettelen suuresti. Jätän kuitenkin mieluusti "Ei älä revi sitä kuusta!" -huudahdukset mummoloihin.
Vähän vaille kaksivuotias ei osaa edes vielä odottaa joulua. Seinälle ripustetut joulukalenterit (kyllä, kaksi kappaletta - pitäähän pienemmällekin olla oma) ovat kirjoja, joissa on karkkeja. Yhden jo muualle ostetun lahjan se omi itselleen (eikä äidillä ollut sydäntä ottaa sitä enää pois). Välillä se kyllä hokee, että joulupukki tuo Salama-auton. Ehkä, ehkäpä.
Yksien puolivahingossa onnistuneitten joulukorttikuvausten myötä huomasin pitäväni joulusta. En aio siivota kotia perusimurointia enempää (tosin perinteisesti voisin kyllä pakastimen sulattaa), ja jouluruokia ja -leivonnaisia teen jos jaksan. Tänä vuonna joulun odotus on kuitenkin erilaista. Kenties symbioosi kaksivuotiaan kanssa on syynä siihen, että joulu tuntuu ajatuksena kutkuttavalta.
Punaista! Joulupalloja! Paketteja! Lauluja! Pipareita!
Ja niitä ihmisiä, joille voi antaa vilpittömän ison rutistuksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti