Odotellaan pojan kanssa ensiapupäivystyksen odotusaulassa. Melko pian lapsi kyllästyy pieneen aulaan. Se käy kokeilemassa käytävällä olevat ovet. Tällä kertaa luotan jo siihen, että lukossa ovat. Antaa kokeilla.
Pian se innostuu juoksemaan ulko-oven lähellä olevien pyörätuolien luokse. "Kyllä tuossa aulan ovella pitäisi olla portit", joku kommentoi. Vauhdin yltyessä myös rohina kasvaa. Nuori tyttö katsoo lasta hieman kauhistunut ilme kasvoillaan. "Ei se tukehdu", tekisi mieli sanoa, mutta en ole aivan varma itsekään asiasta.
Ystävällinen lääkäri kysyy heti, miltä yskä ja nauru kuulostavat. "Hengittelette tuossa vähän hoitajan kanssa lääkettä, jotta yö menee paremmin. Ja saa tulla uudelleenkin, jos hengitysvaikeudet jatkuvat. Noihin korviin on kuuri apteekissa."
Tällä kertaa ei tunnu siltä, että vika on korvieni välissä. Viimeksi sanottiin, että takaisin on asiaa vain jos lapsi on tukehtumaisillaan. Kiitän. Lääkäri vilkuttaa pojalle hyvästiksi.
***
Se sylkee suun kautta annettavan lääkkeen lähes kokonaan pois. Lääkkeen hengittäminenkin on taistelu huutavaa ja potkivaa isokokoista 2-vuotiasta vastaan. "En tahdo, en halua, mennään pois." Vielä ulkovaatteita pukiessakin se pistää hanttiin.
Se rauhoittuu, kun ajamme apteekkiin hakemaan lääkettä. Annan sen kuumeesta huolimatta kävellä itse autolta apteekille: viileä ilma selvästi helpottaa hengittämistä. "Oletpas sinä pieni mies kovasti kipeänä", farmaseutti sanoo pojalle, kun omaa vuoroa odottaessa etsimme särkylääkettä.
Kotimatkalla takapenkiltä kuuluva hengitys on pinnallista, mutta ei rohise. Antibiootista se sylkee kotona suurimman osan taas pois.
Parane pian, jääräpäinen pieni poikani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti