Se nakkelee puita halkopinosta alas. Kiellän. Ei usko, nauraa käkättää vain. Tiedän mitä tuleman pitää, olen odottanut koko aamun. Liian lyhyiksi jääneet yöunet, ja pitkin aamua se on räjähtänyt milloin mistäkin. Pikkuveliparka on myös saanut muutaman kerran lelusta otsaansa.
Kannan huutavan lapsen ryteikköisen mäen halki kotipihaan. Pitäisi hakea tien varteen jääneet pyörä ja kypärä. Poika syöksyy kuitenkin heti takaisin metsään. Haen myöhemmin, sisälle.
Kuorin sätkivän ja huutavan lapsen ulkovaatteista. Fleece-haalaria ei saisi ottaa, mutta otan kuitenkin, ettei hikoa raivotessaan. Se juoksee haalari käsissään ympäri taloa ja huutaa. Pitäisi kuulemma laittaa haalari takaisin päälle.
Tarjoan juomista. Se alkaa kerjätä maitoa. Et saa, vettä saisit. Vilkaisen itkuhälytintä. Onneksi se pysyy hiljaisena.
Annan pojalle vesimukin. Kädet tärisevät, yritän pitää mukia vakaana. Se suuttuu taas, äiti ei saa pitää kiinni. Hetken ajan muki heiluu puolelta toiselle. Housuilleni läikkyy vettä. Muki on pakko ottaa pois. Huuto jatkuu.
Rupean laittelemaan pyykkejä. Kyselen välillä, joko siellä aletaan rauhoittua, tuletko syliin. Ei kuulemma. Mietin tien laidassa olevaa pyörää ja kypärää. Toivottavasti eilen ostettu kypärä ei lähde tuulen matkaan.
Lopulta se alkaa rauhoittua ja suostuu tulemaan syliin. Nikotellaan yhdessä isoimmat murheet pienemmiksi. Nälkäkin tullut.
Lämmitän pojalle ruokaa. Eiköhän se ole rauhoittunut sen verran, että uskallan jättää hetkeksi yksinään. Sanon hakevani pyörän ja kypärän. Vilkaisen vielä ikkunasta, että poika istuu syömässä.
Jätän pyörän ulos ja kypärän paikalleen hyllyyn. Poika aloittaa taas itkun. Onko pyörä hävinnyt, entä kypärä? Haen pyörän sisälle ja näytän kypärän. Lapsi rentoutuu ja jatkaa syömistä. Itkuhälyttimestä alkaa kuulua pulinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti