Jos sosiaalisuutta mitataan sanojen määrällä, elän todennäköisesti tähänastisen elämäni sosiaalisinta aikaa. Kahden alle kolmevuotiaan kanssa ei voi olla hiljaa. Päivät ovat täynnä ihmettelyä, uuden oppimista. Isommalta pojalta onnistuu jo alkeellinen puhelimessa puhuminen; pienemmän jutut ovat lähinnä tasolla kak-ka, kak-ka.
Iltapäivästä kotiin tulee monesti päivän ainoa aikuinen ihminen: jakaa lapsiperheen arjen, vapauttaa hetkeksi käteni tiskikoneen täyttämiselle, mahdollistaa sen, että pääsen yksin vessaan.
Kyläillessä ulko-ovella on hyvä vitsailla, että me ei tällä kertaa särjetty mitään - silloin harvoin, kun mitään ei ole mennyt rikki. Useimmiten joutuu toteamaan, että tämmöinen pyörremyrsky kävi tänään kylässä. Haluan kuitenkin nähdä teitä jatkossakin.
Mahdollisuuksien mukaan kuljetan lapsia kerhoissa. Näen muita äitejä,
mutta vilkkaat jalat ja samaan aikaan toisaalle suuntaava neliveto
antavat äidin hädin tuskin tervehtiä muita.
Mummot ja ukit, lapsille niin rakkaat ja äidille välillä kullanarvoiset. Monesti äidin ainoa mahdollisuus juoda kupillinen kahvia rauhassa. Joille voi tuskailla sitä, että isompi tenava on jatkuvasti pienemmän kimpussa.
Te, joista suurinta osaa en ole ikinä nähnyt, mutta jotka pohditte samoja kysymyksiä uhmaikäisen kanssa elämisestä.
Ja te, jotka sosiaalisen median kautta pidätte huolta siitä, etten ihan täysin pääse unohtamaan toisenlaista maailmaa, johon joskus on palattava. Annatte äitimöhnän täyttämille aivonystyröilleni kullanarvoisia virikkeitä.
Silti kun tulikuuma lapsi painaa selkänsä vatsaasi vasten mietit, että kunpa olisi joku, jonka kanssa lähteä hetkeksi edes lenkille, joka irrottaisi ajatukset pois arjesta vaikka edes puoleksi tunniksi ja hyvästiksi vielä lohduttaisi, että kyllä ne hetimiten paranevat, kun noin pitkään ovat jo olleet kipeinä. Jaksat vielä vähän, päivän, korkeintaan pari. Tämän paikan soisin kaikkein mieluiten sinulle, joka olet kaukana.
Yksin oot sinä ihminen. Ja kuitenkaan en ole. Minulla on teidät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti