Olen oppinut sietämään keskeneräisyyttä. Olen oppinut, että on viisasta mennä aikaisin nukkumaan. Olen oppinut, että aallonpohjaa seuraavat yleensä ennemmin tai myöhemmin tasaisemmat ajat. Olen oppinut pitkäjänteisyyttä. Olen oppinut arvostamaan rutiineja. Olen oppinut tunnistamaan hetken, jolloin kannattaa pyytää apua. Olen oppinut, että väsyneenä ihminen käyttäytyy arvaamattomasti.
Olen oppinut, että kaudet tulevat ja menevät. On kausia, jolloin kiukuttaa, kun taaperokärry jumittaa kynnykseen; kausia, jolloin isompaa saa kieltää tönimästä pienempää satoja kertoja päivässä; kausia, jolloin kaikki pelottaa. Se tulee puskista, yllättää, tuntuu hetken ylittämättömältä vuorelta, muuttuu arkiseksi ja vähitellen hiipuu pois.
Olen oppinut, että lapset ovat erilaisia, sisaruksetkin. Isompi uusissa tilanteissa arka ja pelokas, tutuissa tilanteissa ehtiväinen energiapommi. Pienempi maailmaa syleilevä hymysuu, sopeutuvainen. Isompi jatkuvasti seuraa, liikettä, tekemistä, virikkeitä vailla. Pienempi merkillinen lelu käsissään, tutkien, tutustuen, haistellen, maistellen.
Olen oppinut, että mullassa möyrineestä kastemadosta puhutaan tuntikausia. Olen oppinut tuntemaan Pikku Kakkosen juontajat nimeltä. Olen oppinut, että suolapurkkia, tulitikkurasiaa, yskänpastilleja ei kannata jättää lasten ulottuville. Olen oppinut erottamaan Majorin, Super Majorin ja Dextan toisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti