Arki on fyysistä. Isomman puremajäljet pienemmän selässä. Isompi tönäisemässä pienemmän alas keittiön penkiltä. Isompi suuttumassa ja lyömässä pienempää, kun pienempi sotkee leikin. Pienempi kolauttamassa isompaa päähän lelulla, koska se on hauskaa. Pienempi puremassa käsivarttani, koska ikenen läpi tunkeutuvia hampaita kutittaa.
Pyllynpesua monta kertaa päivässä. Veteläksi heittäytyvä kahdenkymmenen kilon punnus, joka ei tahdo lähteä sisälle vaikka kumisaapas on hörpännyt vettä. Jalkaprässiä, kun isompi tahtoo leikkiä lentokonetta. Lelujen nostelemista omiin koreihinsa kymmenettä kertaa päivässä. Syöttötuoliin kuivahtaneen puuron hinkkaamista.
Ei ne ainakaan pure tai lyö siellä ketään, totesin ja lähdin päiväksi toiseen maailmaan. Jätin lapset mummolaan, tällä kertaa jo huoletta. Pelotti ihmisten ilmoilla oleminen, mutta vain himpun verran.
Huomasin viihtyväni. Kipinä syttyi: tästä toisesta vähemmän fyysisestä maailmastakin minä pidän. Arkaillen etsin omaa paikkaani, joka siellä ehkä on. On. Takellellen, hapuillen, empien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti