Vanha uimaranta ei ole entisellään. Muistan alle kymmenvuotiaana koetun riemun, kun kylälle rakennettiin uusi uimaranta pitkine laitureineen ja hyppytorneineen. Ja voi sitä ylpeyttä: "Oon hypännyt kolmosesta!" Luin kyllä taannoin lehdestä, että hyppytornit puretaan, koska rannalla ei ole vahtia. Asia konkretisoitui tänään: laiturin päässä ei ihan oikeasti enää ole hyppytorneja.
Poika ei vielä hyppytorneja kaipaa. Se istua napottaa pitkään penkillä isän vieressä: katselee uteliaasti laiturilla melskaavia isompia lapsia ja kuuntelee molskahduksia, kun joku hyppää veteen. Kukaan ei taida hypätä enää pommilla. Nyt kuulutaan hyppäävän liito-oravana. Äiti tuntee itsensä hetken ajan vanhaksi.
Vanhuus karisee kuitenkin äkkiä, kun poika ottaa jalat alleen. Se tutkii ensin sinisen wc-rakennuksen, ja on pian menossa laiturille. Pienellä ovelalla kainaloista nostavalla liikkeellä pienet jalat suunnataan rantahietikolle - ja veteen. Rantavesi pärskyy pontevien pikku askelten alla. Ja taas äiti tuntee itsensä vanhaksi ja kömpelöksi: vaippasillaan poika suorittaa mallikkaan sukelluksen veteen.
Vesi kiinnostaa yllättävän vähän. Rannalla sen sijaan riittää katsottavaa: rantalentopalloa ("Me saatiin yksi pelaaja lisää!"), pyyhkeitä, uimaleluja. Lopulta kirkuva lapsi on kannettava kainalossa pois erityisen mielenkiintoisen ratilla varustetun uimarenkaan luota.
Eipä pienen riemu tarvinnut hyppytorneja. Ja ehkä äidillä on vuosien päästä yksi pelko vähemmän. En tosin ole aivan varma, tulenko ikinä niin vanhaksi, että siinä mielessä oppisin pelkäämään. Huomasin jo nyt kaipaavani sitä tunnetta: "Oon hypännyt kolmosesta. Pää edellä!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti