Isompi oppi ajamaan pyörällä varhain, vain vähän yli kolmevuotiaana. Tiesin, että se osaisi: Puolitoistavuotiaana se vietti kesän Plaston mopon selässä; vuotta myöhemmin potkupyörän. Loppukesästä se oppi polkemaan apupyörien kanssa.
Apupyörät otettiin pois: "En halua. En osaa. Myydään pyörä pois."
Kannustin, rohkaisin, välillä hermostuinkin. Syyllistyin, pelkäsin painostavani liikaa. Lopulta se kuitenkin suostui yrittämään. Ja osasi.
Tänään etsimme vintiltä syksyä varten säilötyt kuravaatteet. Satoi vettä kaatamalla, pihalle oli päästävä.
"Kokeillaan, ovatko nämä vielä liian isot."
Se iskee jarrut päälle, kun jotain on tehtävä itse. Pienempi pukee isin opastamana veljen haalarin kahdesti päälleen, vetää vetoketjunkin kiinni. Isompi istuu nurkassa ja hokee, ettei osaa. Ei suostu yrittämään, aikoo myydä haalarin pois.
Pojan luonteessa on piirre, joka tuttuudellaan hämmentää minua. Se
suhtautuu kaikkeen uuteen hyvin kielteisesti. Se vaatii paljon
kannustusta, rohkaisua. Voiko 3-vuotias jo ajatella, että kaiken on onnistuttava ensiyrittämällä täydellisesti? Ettei saa epäonnistua?
Puhutaan siitä, että virheiden tekeminen on sallittua, täysin normaalia, ja että isi ja äitikin tekevät virheitä. Se, että äiti on törmännyt autolla postilaatikkoon, herättää kysymyksiä. Missä se postilaatikko on? Oliko se vihreä? Millä autolla äiti ajoi? Haalari jää keinutuolin selkänojalle, syödään.
Syönnin jälkeen lapset tahtovat ulos. Isompi pukee haalarin päälleen. Se noudattaa tarkalleen ohjeita, joilla isi opasti aiemmin pikkuveljeä pukemaan. Ihan niin kuin se olisi aina pukenut itse, se osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti