Pienemmän pojan 2-vuotisjuhlat on juhlittu. Kaksi vuotta takana kahden pienen pojan äitinä; aika lailla tasan kolme ja puoli vuotta äitinä.
Vuosi takaperin, pienemmän 1-vuotisjuhlien jälkeen tunsin huojennusta: elämä tuntui helpottavan. Syksyn koittaessa isommalla alkoi aggressiivinen kausi: kotona pikkuveljen kimpussa, kerhoissa muiden lasten kimpussa. Opin tunnistamaan ennusmerkit, ehdin yleensä väliin ennen tönäisyä. Kerroin kerhon ohjaajalle ja muille äideille, että tämä kaveri tönii, pitäkää muutkin silmällä, jos en ehdi väliin. Joulun alla olin niin uuvuksissa, etten enää öisin saanut nukutuksi.
Ja sitten yhtäkkiä helpotti. Poika pääsi vaipoista, neuvolatäti kirjoitti kolmivuotisneuvolassa korttiin "rauhallinen poika".
Kevät oli helppo. Tyyntä myrskyn edellä.
Uusin kausi ei ole yhtä aggressiivinen. Nukkumaanmenoajan lähestyessä se saattaa töniä, lyödä, purrakin. Veljen sotkiessa leikit se käy kamppailua lyömisviettiä vastaan. Joskus lyö, joskus ei. Syksyyn verrattuna aggressiivisuus on kuitenkin lievää.
Nyt se tarvitsee koko ajan huomiota: aamulla rakettistartin jälkeen - nykyisin onneksi kuitenkin yleensä vasta kuuden ja seitsemän välillä, ei aamuneljältä - sen touhuissa on oltava mukana, itsekseen se ei suostu tekemään mitään. Keväällä orastanut omatoimisuus on täysin poissa.
Se kerjää myös muiden huomiota, tahtoo olla kaiken keskipisteenä. Se jututtaa kaupassa tutut ja tuntemattomat, välineistön puuttuessa lähestymistavat ovat kaikkea mahdollista kohteliaasta tervehdyksestä puremiseen. Se osaa olla hyvin valloittava, mutta tiedän myös, että joidenkin mielestä se on kuriton kakara.
Illalla lasten mentyä nukkumaan ainoa päässä pyörivä ajatus on, että vihdoin hetken hiljaisuus, hetki ilman ketään vaatijaa. En siedä edes kissaa, joka pyörii jaloissa kerjäämässä ruokaa.
2-vuotisjuhlat olivat onnistuneet. Sankari oli mielissään siitä, että sai olla juhlien keskipisteenä. Ja ukilta saamastaan kaivurista, jonka isoveli tosin jo melkein omi itselleen. Sävyisämpi pienempi jää väistämättä veljen varjoon.
Tulevat kuukaudet jännittävät: päivähoidon aloittamisen tuomat haasteet ja se, millaiseksi pienemmän uhma kehittyy. Pienempi on veljeään selvästi rauhallisempi, katselija, terapeuttinen kokemus, jonka kanssa kaikki on ollut helppoa. Se ei ole tehnyt vielä mitään sellaista, mitä veli ei olisi jo tehnyt.
Vuoden päästä, pienemmän täyttäessä kolme vuotta, toivottavasti taas huojentuneena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti