"En mene tänään hoitoon", kuuluu yläpetistä. Kello on vähän vaille kuusi. Pienempi nukkuu poikittain vieressäni, on potkinut kylkeäni jo jonkin aikaa.
"Tule tänne viereen, nukutaan vielä hetki."
Poika kömpii alas yläsängystä, tulee viereeni ja alkaa itkeä. "En mene tänään hoitoon."
Laskeudumme alakertaan, pienempikin on herännyt. Itku alkaa taas. Koetan rauhoitella, itku tyrehtyy hetkeksi, kun laitan Pikku traktori -dvd:n pyörimään. Saan juotua aamukahvin. "Pidetään tänään kotipäivä", kuuluu kohta. Itku alkaa uudelleen.
Kahdeksan maissa laitan lapsille puuron. Niskaa, hartioita, päätä särkee. Kyyneleet valuvat pojan poskilla, kun se kaivaa lusikalla mansikoita mannapuuron keskeltä. Alan olla itsekin itkun partaalla.
Menemme ulos. Isompi kaivaa keskelle pihamaata ison kuopan, sitten muistaa taas: "En mene tänään hoitoon."
Kymmenen maissa ehdotan lapsille: "Käydään apteekista rasvaa." Isompi menee autoon istumaan, kengät väärissä jaloissa. Huokaisen: ei tarvinnut taistella lasta vöihin.
Apteekissa sujuu hyvin, saamme rasvan. Jospa pienempikin taas nukkuisi, kuivat kädet eivät enää kutiaisi.
"Ei käännytä sinne", kuuluu takapenkiltä, kun laitan vilkun päälle hoitopaikan risteyksessä. Itku alkaa.
Suljen oven perässäni. Itku kaikuu sisältä autolle saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti