Sunnuntai kuin loma: ilman isompaa ristiäisissä. Ei huutoa, ei tappelua, ei kysymysten sarjatulta. Isompi mummon kanssa aamusta iltaan. Pienempi nautti olostaan ilman veljen päällepäsmäröintiä. Voidetta edellisviikonlopun haavoihin: oman veljen vihkiminen jäi näkemättä, lapsen täytyi päästä vessaan.
"Äiti, tarvitsen kuivat kalsarit", kuuluu aamulla sängystä. Lähes arvasin. Vaikka päivä mummon kanssa sujui hyvin, se on stressaantunut. Aamun se kiukkuaa: kolmesta mansikasta ei saa mehua, vesivärinappia ei saa liuottaa ämpärilliseen vettä. Takapenkki tappelee, en ajaisi autolla jos ei olisi pakko. Iltapäivä on pitkällä, kun helpottaa.
Edessä on pitkä syksy: huomenna lapset aloittavat päivähoidossa. Pelkään isomman reaktiota: lakanapyykkiä, huutoa, taistelua, rikkonaisia öitä. Päivästä toiseen äiti lohduttaa, äiti sovittelee, äiti kestää. Toisaalta ajatus on lopulta lohdullinen: se tietää, että äiti on sittenkin siinä. Kaikesta huolimatta. Se luottaa, se uskaltaa.
Kunpa jaksaisin olla luottamuksen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti