Ensimmäinen puhelin oli veivattava, väriltään vaaleanruskea. Numero oli viisinumeroinen - jossain vaiheessa lisättiin yksi numero alkuun, ja suuntanumerokin vaihtui nolla-alkuiseksi. Pitkään pärjättiin yhdellä puhelimella. Toinen puhelin oli myrkynvihreä, näppäiltävä.
Luokan hiljainen poika sai ensimmäisenä kännykän. "Äitikö soittelee?" suulaat kiusasivat.
Isä osti ensimmäisen kännykän, 3110:n. Tutkin valikot, tiesin puhelimen ominaisuudet läpikotaisin. Kerjäsin omaa kännykkää. Rippileirille sain isän kännykän lainaan. Monella oli jo omat, parhaalla ystävällänikin: 5110, vihreäkuorinen.
Sain lopulta oman kännykän, 5110:n punaisilla kuorilla. Matopeli oli hitti - isän kännykässä sitä ei ollut. Kavereilla alkoi olla uudempia, paremmilla ominaisuuksilla. Säästin rahaa ja ostin 3210:n. Soittelin pitkiä puheluita opiskelukaupungista kotiin.
Sain ensimmäisen harjoittelijan paikan. Palkka oli opintotukeen verrattuna päätä huimaava: uskalsin haaveilla uudesta puhelimesta. Ostin viininpunaisen nokialaisen, mallin nimi ei enää tallentunut mieleen. Kunhan oli puhelin, kunhan pystyi soittamaan.
Markkinoille hiipivät älypuhelimet. Kahdesta Lumiasta räsäytin lasin rikki lyhyellä aikavälillä. Ei enää Nokiaa, päätin. Ostin elämäni ensimmäisen iPhonen. Pudotin sen kertaalleen vintiltä alakertaan, pysyi ehjänä. Kesti melkein kaksi vuotta, sitten se hukuttautui puurolautaseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti